Kolmannessa välitehtävässä pyydettiin pohtimaan omia kokemuksia mediakasvatuksesta. Koen, että mediakasvatus, jota olen saanut, on ollut aika lailla 90-luvun lopun "oppien" mukaista. Pohjaan tämän havainnon Reijo Kupiaisen, Sara Sintosen ja Juha Suorannan artikkeliin Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet. Äidinkielessä käytiin läpi sanomalehdet, kuva/elokuva/mainosanalyysit ja tehtiin jopa oma elokuva, mutta nettiä ei hyödynnetty käytännössä lainkaan. Netti oli vielä suhteellisen uusi ja outo ilmiö. Opettelimme kyllä joitakin atk-taitoja, kuten tietokoneen avaamista ja oman sähköpostin perustamista, mutta käytännössä kasvatus internetin käyttöön oli minimaalista. Sen sijaan selkäytimeen on iskostunut noista vuosista ajatus siitä, ettei mitään tietoja saa antaa mihinkään ja että netistä saatavaan tietoon tulee aina suhtautua hyvin epäluuloisesti. Hyviä pointteja sinänsä, mutta ne eivät kannusta tutkimaan ja hyödyntämään netin mahdollisuuksia. Artikkelissa todetaankin, että suomalaista mediakasvatusta on leimannut halukkuus varjelemiseen, suojelemiseen ja torjuntaan. Uudet välineet ja tekniikat ovat olleet kasvattajien huolen ja pelon aiheita.
Atk-tunneilla suurta hupia olivat erinäiset chatit ja esiintyminen niissä jonakin toisena henkilönä. Kotioloissa tehtiin usein vielä niin, että tyttöporukka esiintyi yhdessä kauniina isotissisenä blondina ja flirttaili kiinnostuneille miespuolisille henkilöille. Harmitonta hupia? Ehkä niin, mutta parhaiten niistä ajoista on jäänyt mieleen, että poikien laittamat yhteydenotot alkoivat aina "Mikä on sun kuppikoko?". Uskon, että opettaja tiesi, mitä chatissä touhutaan, mutta se oli ilmeisesti viihdettä, jota ei voinut varsinaisella oppitunnilla käsitellä, vaikka se olikin ainoa asia, joka siinä vaiheessa oli meille nuorille tärkeää. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut mahtavaa, jos chattailystä olisi keskusteltu tunnilla. Artikkelissa nostetaan esiin David Buckinghamin ajatus siitä, että mediakasvatuksessa on pyritty valistamaan, luomaan hyvää kansalaista. Samalla koulujen mediakasvatus on painottunut opettajien mediakokemusten ja maun varaan ja näin sulkenut nuorten omat kiinnostuksen kohteet ulkopuolelle. "Tuloksena on ollut usein koulu- ja
media- tai nuorisokulttuurin välinen juopa, jota on ollut vaikea kuroa umpeen." Mielestäni oma kokemukseni voisi sopia jopa esimerkiksi Reijo Kupiaisen, Sara Sintosen ja Juha Suorannan artikkeliin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tekstiäsi lukiessani muistui mieleen, kuinka meillekin todella painotettiin, että netistä löytyvään tietoon ei sitten voi uskoa. Lainkaan. "Oikea" tieto löytyy kirjoista. Ja kateellisena totean, että ei meille edes ehdotettu elokuvan tekemistä, emmekä kuvaakaan tainneet analysoida (paitsi mainosanalyysiin sisällytetysti).
Ja mikä ihme siinä oli, että chatissa miespuoliset, tai sellaisina esiintyvät, aloittivat aina keskustelun juuri tuolla legendaarisella lausahduksella?? =D
Muisteloihin mennään, mutta vielä yläasteella atk -tunteja mainostettiin meidän koulussa mahtavalla kuvaotoksella arkielämän niskanhierontatilanteesta, jonka ope nappasi minusta ja kaverista. Oli varmaan ainut kuva niiltä tunneilta joissa nähtiin hymyä ja hereillä olevia ihmisiä, kovin osallistavaa ei opetus vielä tuohon aikaan ollut.
Lähetä kommentti